Iltahartaudet/hiljentymiset

Tähän on kerätty eri-ikäisille sopivia iltahartauksia- ja tarinoita.

HyväosaisetIMG_2446

Joskus tuntuu, että kaikki mättää. Kun tarkemmin ajattelee, niin meillä on asiat sittenkin aika hyvin. Kuvittele, että supistetaan maailman väestö niin, että se mahtuu pieneen kylään, jossa asuu tasan 100 asukasta. Kylässä asuu kaikenlaisia ihmisiä, samassa suhteessa kuin maapallolla tällä hetkellä. Eli siellä olisi:

57 aasialaista, 21 eurooppalaista, 14 amerikkalaista (etelä ja pohjoinen) ja 8 afrikkalaista.
52 naista ja 48 miestä.
70 ei valkoisia ja 30 valkoista.
70 ei kristittyä ja 30 kristittyä.
89 heteroseksuaalista ja 11 homoseksuaalista.
6 henkilöä omistaisi 59 % kylän omaisuudesta.
80 asuisi ala-arvoisissa asunnoissa.
70 ei osaisi lukea.
50 kärsisi aliravitsemuksesta.
1 olisi kuolemaisillaan.
1 olisi syntymässä.
1 omistaisi tietokoneen.

Ajattele myös tätä! Jos sinulla on ruokaa jääkaapissa, vaatteita ylläsi, katto pääsi päällä ja paikka, missä nukkua, olet rikkaampi kuin 75% maapallon ihmisistä. Jos sinulla on rahaa pankkitilillä, rahaa kukkarossa tai vaikka vain muutama ylimääräinen kolikko pöytälaatikossasi, silloin olet yksi maailman rikkaimpia – kuulut siihen 8% joukkoon, jotka muodostavat maailman taloudellisen pintakerman. Jos heräsit tänä aamuna terveempänä kuin sairaampana, olet onnekkaampi kuin ne miljoonat ihmiset, jotka eivät selviä tästä viikosta hengissä. Jos et koskaan ole kokenut pelkoa sota-alueella, vankilan yksinäisyyttä, kidutuksen kamaluutta tai nähnyt nälkää, olet saanut enemmän kuin 500 miljoonaa muuta ihmistä maailmassa. Jos voit mennä kirkkoon tai hengelliseen kokoukseen ilman pelkoa häirinnästä, pidätyksestä tai kuolemasta, olet onnekkaampi kuin kolme miljoonaa muuta ihmistä. Jos vanhempasi elävät ja ovat edelleen naimisissa keskenään, kuulut todella harvinaisten ihmisten joukkoon. Jos kuljet pää pystyssä ja hymyilet, koska tunnet aitoa kiitollisuutta, olet ainutlaatuinen, sillä monet voisivat sen tehdä vaan eivät tee. Jos voit tarttua jotakuta kädestä, halata tai koskettaa olalle, olet niitä harvoja, jotka tarjoavat eheyttävää kosketusta. Jos luet tämän viestin, olet saanut yltäkylläisesti, sillä kaksi miljardia ihmistä maailmassa ei osaa lukea.

Lähde: Paraisten merikotkat

Epäreiluus

Kirjoita eri maiden nimiä paperilapuille (1/5 teollisuusmaita, 4/5 kehittyviä maita). Jokaiselle osallistujalle jaetaan lappu ja sen mukana uusi kansalaisuus. Sen jälkeen jaetaan ryhmä siten, että kehittyvien maiden asukkaat ovat yksi ryhmä ja teollisuusmaiden asukkaat toinen ryhmä. Kerro, että osallistujat ovat maailman asukkaat ja karkkipussissa on käytettävissä olevat maailman luonnon­varat. Jaa  karkit siten, että teollisuusmaiden pieni ryhmä saa 4/5 karkeista ja kehittyvien maiden asukkaat vain 1/5. Tämän jälkeen kysy osallistujilta, mitä he pitävät tästä jaosta. Keskustelun jälkeen anna ryhmille vapaat kädet päättää, mitä he tekevät saamillaan karkeilla.

Esim, jos paikalla on 10 ihmistä, tarvitaan 10 kansalaisuutta ja kymmenen karkkia, joista kaksi menee kahdeksalle kehitysmaan asukkaalle ja kahdeksan kahdelle teollisuusmaassa asuvalle. Aikaa kuluu max 10 min eli harjoitus on nopea.

Karkkien puuttuessa harjoituksen voi tehdä 10 tuolin avulla. 10 vapaaehtoista istuu 10 tuolille. Heille jaetaan kansallisuus-laput. Tuolit jaetaan uudelleen siten, että 2 teollisuusmaiden kansalaista saa 8 tuolia käyttöönsä (voi vaikka mukavasti makoilla tuoleilla) ja 8 kehittyvien maiden asukasta saavat istua jäljelle jääneille kahdelle tuolille. Luvassa paljon naurua ja mieleenpainuva hetki, joka havainnollistaa kulutuksen epärei­luuden. Lopuksi kysytään lopulta ryhmältä; ”raadilta”, onko tuolit jaettu reilusti, ja miltä eri tuoleilla istuvista tuntuu.

Esimerkkejä maista, teollisuusmaat ovat ensimmäisenä kullakin rivillä, muut kehittyviä maita.

Yhdysvallat • Tansania • Kenia • Etelä-Afrikka • Ghana

Australia • Pakistan • Intia • Indonesia • Turkki

Japani • Mongolia • Pohjois-Korea • Iran • Jemen

Ranska • Albania • Kiina • Peru • Bolivia

Suomi • Argentiina • Brasilia • Uruguay • Togo

Lähde: Tuumasta toimeen

LÄMMIN SYDÄN AVAA OVIA

Olipa kerran – näin tarina kertoo – pieni kaupunki, jossa ihmiset elivät onnellisina. He eivät riidelleet, auttoivat toisiaan missä voivat, eivätkä jättäneet ketään pulaan. Eräänä päivänä syttyi kuitenkin suuri sota, ja pienen kaupungin asukkaat kohtasivat paljon epäonnea. Ensin tulivat sotilaat, jotka tunkeutuivat taloihin ja ryöstivät kaiken, minkä käsiinsä saivat. Sitten tulivat pakolaiset, jotka pyysivät leipää – ja ihmiset, joilla ei ollut enää mitään, eivät tienneet, miten auttaa heitä. Sitten tulivat rosvojoukot, jotka veivät kaiken jäljelle jääneen. Ihmiset olivat köyhiä, heillä ei ollut enää kerrassaan mitään.

   Kun vihdoin koitti rauha, ja ihmiset alkoivat jälleen rakentaa talojaan ja viljellä peltojaan, kaupungin asukkaat sanoivat toisilleen: ”Tämä ei saa toistua. Me pystytämme kaupungin ympärille muurin, niin korkean, ettei kukaan voi kiivetä sen yli. Me kaivamme kaupungin ympärille vallihaudat, niin syvät, ettei kukaan voi ylittää niitä. Me rakennamme kaupunkiin portit, niin jykevät, ettei kukaan voi murtaa niitä. Emmekä me päästä ketään tuntematonta sisään, sillä tuntemattomat ovat tuoneet meille epäonnea. Me pysymme yhdessä, ja tästä päivästä lähtien on jokainen tuntematon meidän vihollisemme. Silloin ei kukaan voi vaatia meiltä leipää, kukaan ei voi tunkeutua taloihimme, ja me saamme vihdoin elää rauhassa.”
He olivat hyvin peloissaan ja alkoivat heti toteuttaa suunnitelmaansa. He pystyttivät kaupungin ympärille muurin, niin korkean, ettei kukaan voinut kiivetä sen yli. He kaivoivat kaupungin ympärille vallihaudat, niin syvät, ettei kukaan voinut ylittää niitä. He rakensivat kaupungille portit, niin jykevät, ettei kukaan voinut murtaa niitä. Ja kun he olivat valmiita, he sanoivat: ”Nyt me saamme vihdoinkin elää rauhassa.”
Aluksi toive näytti toteutuvan. Pahantekijät eivät pyrkineet kaupunkiin, sillä he tiesivät, että se oli hyvin suojattu. Matkalaiset ja kerjäläiset kiersivät kaupungin myös kaukaa. Ja jos joku joskus sattui kaupungin porteille, vartija lähetti hänet pois: ”Vieraat eivät ole tänne tervetulleita. Menkää muualle. Teistä ei ole meille hyötyä, emmekä me halua teitä tänne.”
Kaupungin maine kiiri kaikkialle valtakuntaan, eikä kukaan enää halunnutkaan käydä siellä. Asukkaat saivat olla kaikessa rauhassa. Kukaan ei häirinnyt heitä, kukaan ei välittänyt heistä, he olivat turvassa jykevien porttien takana. Oikeastaan heidän olisi pitänyt olla iloisia: kaupunki kuului ainoastaan heille, kadut ja talot kuuluivat ainoastaan heille, kukat kukkivat vain heille, ja kirkon kello löi tunteja vain heille. Heidän ei tarvinnut jakaa mitään kenenkään kanssa, eikä heidän tarvinnut pelätä kenenkään vievän heiltä mitään.
Mutta he eivät olleet iloisia. Pian he pistivät talojensa ovet säppiin myös toisiltaan, niin kuin he olivat teljenneet kaupungin portit vierailta.
Talojen asukkaat alkoivat pelätä, että naapurilla olisivat asiat paremmin kuin heillä itsellään. Heistä tuli epäluuloisia ja katkeria.
Eräänä päivänä tapahtui jotain kummallista:
Kaupungin porteille ilmestyi yhtäkkiä kolme lasta. Heillä oli vain lumppuja yllään, ja he näyttivät riutuneilta ja nälkäisiltä. He olivat eksyneet, ja pyysivät päästä sisään, ettei heidän tarvitsisi nääntyä nälkään. Vartijat tosin lähettivät heidät tiehensä, mutta he olivat niin väsyksissä, etteivät voineet enää liikahtaakaan, vaan jäivät yöksi portille makaamaan.
Seuraavana aamuna muutamat kaupungin asukkaat eivät voineet enää antaa heidän maata siinä. Jyhkeä kaupungin portti, jota ei ollut avattu enää vuosiin, työntyi raolleen. Varovasti asukkaat toivat väsyneet lapset kaupunkiin. Yhtäkkiä kaikki alkoivat huolehtia heistä: yksi toi vaatteita, toinen ruokaa, kolmas antoi heille yösijan… Jokainen tahtoi tehdä jotakin.
Jo kolmen päivän kuluttua lapset voivat niin hyvin, että saattoivat jatkaa matkaansa. Kaupungin asukkaat antoivat heille paljon lahjoja mukaan, kiipesivät kaupungin muureille ja saattoivat heitä katseellaan, kun he pian hävisivät etäisyyteen.
Lopulta joku sanoi: ”Olipa mukavaa ottaa vieraita vastaan. Aivan kuin olisi antanut suuren lahjan. Me emme saa enää linnoittautua kaupunkiimme. Meidän täytyy avata porttimme sepposen selälleen. Kaikki ovat tervetulleita kaupunkiimme.” Niin he työnsivät kaupungin portit auki. Samalla he avasivat myös sydämensä muille ihmisille.
Pian he huomasivat, etteivät he vieraanvaraisuudessaan vain antaneet lahjoja, vaan vieraat toivat muassaan heille suuren lahjan — sanotaanhan, että antaessaan saa.

Kirjoittaja: Claus Peter März

Eränkävijän painava taakka

Eräänä kauniina syksyisenä päivä Juuso niminen mies lähti yksin lapin erämaahan vaeltelemaan ja pohdiskelemaan elämäänsä. Juuso varasi rinkkaansa paljon eväitä, juotavaa ja hyvät varusteet pitkään vaelluksen varalle. Hän ei halunnut päättää tarkkaa reittiä eikä edes vaelluksen kestoa vaan vaellella vaan päivä toisensa jälkeen ja pohtia asioita. Juuso oli kokenut eränkävijä.
Usean vaelluspäivän jälkeen Juuso heräsi aurinkoiseen syysaamuun laavustaan ja hän ajatteli että tänään olisi täydellinen päivä kiivetä ylös tunturiin ihailemaan maisemia. Niinpä hän söi ravitsevan aamiaisen; puuroa itsepoimittujen tuoreiden puolukoiden kera, pakkasi rinkkansa ja suuntasi kohti tunturia. Sää oli mitä parhain, aurinko paistoi ja kevyt syksyinen tuuli puhalteli kohti kasvoja.
Niinkuin moni on varmasti kokenut, tunturissa kuitenkin sää saattaa muuttua yllättäinkin. Ja niin kävi tänäänkin. Juuso kiipesi kohti tunturin lakea ja tuulituntui yltyvän. Tummia pilviä alkoi kasautua taivaalle ja pian alkoi sataa vettä. Hyvin varustautuneena Juuso piti tauon, vaihtoi vedenpitävää vaatetta päälleen, söi vähän evästä ja jatkoi sitten sinnikkäästi matkaansa. Vaeltaminen tuli kuitenkin paljon raskaammaksi karuiksi muuttuneissa sääoloissa ja kankeassa varustuksessa. Juuson voimat alkoivat loppua. Hän istui suojaisan mättään juurelle pitämään taukoa.
Siinä istuessaan Juuso huomasi tehneensä virhearvion mukaan otettavan juomaveden suhteen. Vesi alkoi olla lopussa ja päivämatka oli vasta puolessa. Jalat olivat väsyneet eikä lähettyvillä ollut edes yhtään tunturipuroa, jos vettä olisi lisää saanut. Kokeneena eränkävijänä Juuso koitti kerätä juotavaa sadevedestä jota tuiskutti taivaalta yhä tiuhempaan ja tiuhempaan. Riittävää määrää vettä, hän ei kuitenkaan saanut kerättyä.
Paikallaan istuessa Juusoa alkoi palella. Nyt olisi tehtävä päätös; yrittäisikö hän pystyttää tuulessa ja vesisateessa laavun itselleen ja jäisi tunturiin lepäilemään vai yrittäisikö hän jatkaa matkan tekoa ilman juotavaa ja väsynein jaloin. Siiinä istuskellessan ja pohdiskellessaan Juuso kuuli vaimeita askeleita takaansa ja sumun ja sateen seasta kävelikin pian toinen vaeltaja. Tämä toinen, myöhemmin Matiksi esittäytynyt pysähtyi Juuson luo vaihtamaan kuulumisia. Juuso kertoi voimien ja veden olevan lopussa.
Matti myöskin kokeneena eränkävijänä antoi Juusolle juotavaa, jota hän oli osannut ottaa riittävästi mukaansa ja niin miehet päättivät yhdessä lähteä jatkamaan matkaa. Matti tiesi ettei tunturinlaelle olisi enää pitkäkään matka ja sitten he pääsisivät lasketumaan tunturia alaspäin vähän ainakin tuulelta suojaisemmalta puolelta. Siinä he sitten vaelsivat yhdessä rauhassa kohti tunturin juurella olevaa autiotupaa tietäen, että alas päästyään he saisivat kuivaa päälle ja pääsisivät lämpöiseen tupaan. Matka kului leppoisammin siinä niitä näitä jutellessa.
Autiotuvalle päästyään Juuso oli jo ihan poikki, hyvä että jalat edes kantoivat enää. Sisällä autiotuvassa oli vaeltajapariskunta, jotka olivat lämmittäneet tuvan. He tekivät tilaa väsyneille vaeltajille, Juusolle ja Matille, ja keittivät heille lämmintä teetä sillä aikaa kun väsyneet miehet vaihtoivat kuivaa vaatetta päälle ja ripustelivat märkiä varusteitaan kuivamaan.
Siinä illan aikana neljä vaeltajaa vaihtoivat kuulumisiaan ja kertoivat kukin reissuistaan. Viimein toinen autiotuvalla olleista vaeltajista kehtasi kysyä Matilta, miksei tämä ollut keventänyt Juuson taakkaa ja ottanut osaa tämän varusteista kantaakseen. Tuohon Matti totesi kanssakulkijansa näyttäneen kaikesta väsymyksestä huolimatta niin sisukkaalta ettei ollut tohtinut moista edes kysyä.
Näinhän se oli. Matti oli antanut Juusolle vettä ja tsempannut jatkamaan. Juuso jaksoi itse kävellä ja matkanteko sujui väsymyksestä huolimatta kun oli juttuseuraa. Yksin ei pitäisi kenenkään kuitenkaan taakkansa kanssa jäädä. Toisen taakkaa voi kantaa monella eritavoin; voi kulkea rinnalla kuunnellen tai auttaa kun apua tarvitaan. Toisen puolesta ei tarvitse asioita tehdä, mutta aina voi kysyä: ”Kuinka sinä toivot minun auttavan sinua?”

Metsän kaikuja

Maailmassa olisi hyvä muistaa eräs vanha kansanviisaus: ”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan.” Tämä ei tarkoita sitä, että tulisi olla hiljaa. Se pikemminkin kehottaa varautumaan vastaukseen, joka on kysymyksen mukainen.

Ajatellaanpa että sanoisin ystävälleni jotain hänen vaatemaustaan. Olkoonkin, että hänen päällään oleva värien sekamelska ja leikkauksien riitasoinnut suorastaan sattuisivat silmiini, ei silti olisi kovinkaan viisasta huomauttaa moisesta. Vastaus koskettelisi varmaankin omaa makuani tai kenties jotain muuta epäkohtaa itsessäni. Ystäväni ei sanoisi minulle välttämättä koko päivänä mitään samansuuntaista, ellen olisi töksäyttänyt mielipidettäni julki.

Enkö siis saisi olla rehellinen? Toki saan, mutta joskus kannattaa jättää sanomatta epärehellisyyden uhallakin joitain totuuksia, joiden tietää loukkaavan. Jos kuitenkin sanoo mielipiteensä, täytyy osata ja ennen kaikkea pystyä varautumaan takaisin lentävään puukkoon. Etenkään ystäviä ei pidä aliarvioida siinä mielessä, että esimerkiksi vain naureskelisi partaansa ajatellessaan heistä sopimattomia.

Juuri tästä on osiltaan kysymys kultaisessa säännössä: ”Tehkää lähimmäisellenne niin, kuin toivoisitte itsellennekin tehtävän.” Sen voi kääntää aivan hyvin: ”Lähimmäisenne tekevät teille niin, kuin te teette heille.”

Lähde: Paraisten merikotkat

Maximilian Kolbe

Heinäkuun viimeisenä päivänä 1941 Auschwitzin keskitysleirissä kuuden aikaan illalla parakin 14 asukkaat kutsuttiin ulos seisomaan. – Yksi vanki oli karannut. Jokainen tiesi, mitä se merkitsee. Komendantti Karl Frizsch valitsi rangaistukseksi heistä kymmenen ihmistä kuolemaan.

Kun Frizsch oli valitsemassa sijaisrangaistuksen kohteita niin yhdeksänneltä valitulta petti hermot. Hän huusi itkien: “Älkää valitko minua, olen perheellinen mies. Minulla on vaimo ja kaksi poikaa.” Samalla esiin astui n. 50-vuotias pieni mies, joka kysyi upseerilta, voisiko hän ottaa tuon miehen paikan.

“Ja kuka te olette” kysyi Frizsch hämmästyneenä?

“Olen katolinen pappi”: mies vastasi. Hän oli Maximilian Kolbe, puolalainen pappi ja hänen käteensä oli tatuoitu numero 16670.

Frizsch suostui ehdotukseen ja valittuaan vielä yhden parakin 14 asukkaista, valitut vietiin kuolemanselliin, betonibunkkeriin, missä heitä odotti nälkäkuolema.

Yksi toisensa jälkeen vangit kuolivat. Kahden viikon kuluttua enää neljä oli hengissä. Maximilian Kolbe oli yksi heistä. Elokuun 14. päivänä loput neljä sitten surmattiin myrkkypistoksella suoneen.

Franciszek Gajowniczek oli mies, jonka paikan Kolbe oli ottanut. Hän selvisi keskitysleirin kauhuista elävänä ja oli todistamassa 1981, kun paavi Johannes Paavali II julisti Maximilian Kolben pyhimykseksi. Katolinen kirkko muistelee tätä pyhimystä hänen kuolinpäivänään 14. elokuuta.

Me ihmettelemme varmaan tällaista uskonrohkeutta. Miten kukaan voi haluta kuolla toisen puolesta. Ehkä emme pidä häntä kovin järkevänä. Tuskin olisimme samassa tilanteessa tehneet samoin. Olisimme kai olleet vain onnellisia siitä, että arpa ei osunut kohdallemme.

Kolbe oli tässä tilanteessa tuo laupias samarialainen, joka ei kävellyt ohitse. Joku voi pitää hänen uhriaan tarpeettomana, mutta tuskin ainakaan mies, jonka puolesta Kolbe antoi henkensä.

Välinpitämättömyys on paljon tavallisempaa, samoin asenteet: mitä se minulle kuuluu; se ei ole minun vastuullani. Itsekkyys, piittaamattomuus sekä mukavuudenhalu ovat muotiarvoja. Ei viitsitä vaivautua, ei suurten eikä pienten asioiden puolesta ellei siitä ole jotakin välitöntä hyötyä itselle. Tärkeintä kaikesta on itsensä toteuttaminen. Onko siis taju hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä hämärtynyt viimeaikoina? Joidenkin tutkijoiden mukaan näin on käynyt. Olemme hiljaisesti hyväksyneet yleiseksi elämänohjeeksi piittaamattomuuden, itsekkyyden ja oman edun tavoittelun. Omalla esimerkillämme rohkaisemme vielä muita tällaiseen käyttäytymiseen. Sellaiset arvot kuin tasapuolisuus ja yhteinen hyvä ovat käyneet vieraiksi. Jokainen haluaa vain itselleen, enemmän ja enemmän, muista ei ole väliä, riittää kun minulla on hyvin.

Lähde: lapsille.wordpress.com

Mielikuvitusmatka

Taustalla voi soida rauhallista musiikkia. Musiikin sekä hartaudenpitäjän eläytyvien kertomusten avulla sitten tehdään mielikuvitusmatkoja ympäri maailman: vaelletaan tuntureilla, löhöillään auringossa palmujen katveessa tai ratsastetaan kamelilla autiomaassa. Pääasia on, että mielikuvat ovat myönteisiä.

Lähde: Paraisten merikotkat

Ystävärentoutus

Kaikki makaavat mahallaan tai selällään kolon lattialla päät piirin keskustassa ja jalat siitä ulospäin. Jokainen sanoo vuorollaan yhden hyvän ominaisuuden vierustoveristaan.

Lähde: Paraisten merikotkat

Kädet – Jumala on luonut kädemme

Kädet… luomaan

Kädet… rakastamaan

Kädet… auttamaan

Kädet… antamaan

Mutta me olemme väärinkäyttäneet käsiämme.

Kädet, jotka oli tarkoitettu luomaan… tuhoavat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu rakastamaan… vihaavat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu auttamaan… torjuvat.

Kädet, jotka oli tarkoitettu antamaan… riistävät.

Mitä haluat tehdä käsilläsi?

Muokata sivulta: sanastatarinapatikkaa.blogspot.fi

Ystävä ovikellon soitolla

Olipa kerran kahdeksanvuotias Veeti, joka oli muuttanut uudelle paikkakunnalle. Veeti ei tuntenut vielä naapurustonsa muita lapsia, ja syksyn lähestyessä uuteen kouluun meno mietitytti häntä usein. Eräänä päivänä Veeti oli matkalla kaupasta kotiin isänsä kanssa ja katsoi postilaatikkoon. Laatikosta löytyi lapsen käsialalla kirjoitettu pieni kirje. Veeti oli jo oppinut lukemaan, mutta ei ymmärtänyt kieltä, jolla teksti oli kirjoitettu. Veeti nyki isää hihasta: ”Kerro, mitä tuossa lukee?” Isä kertoi, että teksti oli englantia, ja suomeksi käännettynä se kuului seuraavasti: ”Minun nimeni on Elvira. Olen kahdeksan vuotta. Haluaisin ystävän. Asun asunnossa B 48.”

Veeti jäi miettimään Elviran kirjoitusta. Olisi kiva saada uusi ystävä, mutta miten Elviran kanssa juttelisi, jos hän ei osaa suomea? Elviran täytyi kyllä olla rohkea, kun hän jätti postilaatikkoon ystävänhakuilmoituksen. Mitäpä jos minäkin olisin yhtä rohkea ja soittaisin Elviran ovikelloa? Isän mielestä se oli hyvä idea. Seuraavana päivänä Veeti keräsi kaiken rohkeutensa, asteli asunnon B 48 ovelle ja soitti ovikelloa. Oven avasi kiharapäinen, tumma Veetin ikäinen lapsi. ”Mä oon Veeti, ootko sä Elvira?”, kysyi Veeti. Lapsi nyökkäsi ja hymyili. ”Lähtisitkö sä mun kanssa ulos leikkimään?”, Veeti kysyi seuraavaksi. Elvira katsoi Veetiä kysyvästi. Veeti mietti hetken ja yritti uudestaan: hän näytti tälle kenkiään ja viittoili läheiselle leikkikentälle päin. Elvira hymyili, laittoi kengät jalkaan ja huusi iloisesti vieraalla kielellä jotain selkänsä taakse. Veeti ja Elvira pomppivat yhdessä raput alas ja syöksyivät pihan keinuille. Siitä lähtien Veeti ja Elvira olivat parhaat kaverukset. Yhteistä kieltä ei heti tarvittu, olivathan eleet, ilmeet ja leikit olemassa. Veeti oppi, että Elvira oli muuttanut Suomeen kaukaa Afrikasta ja hänen kotikielensä oli swahili, vaikka hän osasi myös hieman englantia. Elvira oppi puolestaan Veetiltä suomea, ja yhdessä leikkimisestä tuli entistä helpompaa. Kesän aikana Elvira ja Veeti kävivät yhdessä läheisellä rannalla uimassa ja rakentamas sa hiekkalinnoja. Syksyllä he kulkivat yhtä matkaa kouluun ja istuivat vierekkäisissä pulpeteissa.

Veetin ja Elviran ystävyys oli alkanut epätavallisella, mutta hienolla tavalla. Kumpikin heistä oli ollut rohkea, Elvira laittamalla postilaatikkoon kirjeen ja Veeti luopumalla pelostaan vierasta kohtaan ja soittamalla ovikelloa. Mitäpä jos sinäkin menisit joku päivä juttelemaan eri kulttuurista tulevan ihmisen kanssa? Samalla kun ilostutat toista ihmistä, voit saada uuden ystävän ja kenties oppia uusia jännittäviä asioita.

Lähde. SPR:n koulumateriaali

Kulttuurijäävuori

Meillä jokaisella on omanlaisemme tapamme elää elämäämme. Se, mitä me syömme, miten puhumme, pukeudumme ja käyttäydymme toisia ihmisiä kohtaan, on hyvin pitkälti kiinni siitä, miten meidän vanhempamme elävät. Se, mitä he arvostavat, heijastuu paljolti siinä, mistä asioista me myös tykkäämme. Omien vanhempien ajatukset ja harrastukset vaikuttavat vahvasti siihen, millaisen elämäntavan me myös omaksumme.

Ympäröivää kulttuuria ei siis pääse pakoon. Se opitaan ja se siirtyy aina sukupolvelta toiselle. Toiset tykkäävät, että asioista pitää ajatella aina vuodesta toiseen samalla tavalla, kun taas toiset ajattelevat, että joskus on hyvä antaa tilaa uusillekin ajatuksille, tavoille ja tottumuksille.

Kulttuuri on siten kuin iso jäävuori, jonka näkyvä osa näkyy myös ihmisten tavassa käyttää kieltä, syödä ruokaa, käyttää tietynlaisia vaatteita ja suhtautua toisiin ihmisiin. Kulttuuri on paljon muutakin. Kulttuurin avulla opimme esimerkiksi ajattelemaan, mikä on oikein ja mikä väärin; mikä kohteliasta ja mikä epäkohteliasta ja saako ruoan syönnin jälkeen röyhtäistä kuuluvasti vai ei.

Eri puolilla maailmaa asuneilla ihmisillä on keskenään erilaisia kulttuureja. Jos kaksi eri kulttuurista olevaa kohtaan toisensa ja kumpikaan ei ole kiinnostunut toisen elämäntavasta, ei voi syntyä ystävyyttä. Toisinaan kovin erilainen ihminen saattaa tuntua aluksi aivan omituiselta kuten vanhassa arabialaisessa legendassa kerrotaan:

”Kuljin kerran tietä pitkin kun näin kaukana tuntemattoman hahmon. Säikähdin, sillä hahmo näytti hirviöltä. Se kulki tiellä eteenpäin minua kohti. Kun se lähestyi, se alkoi yhä enemmän muistuttaa ihmishahmoa. Tunsin helpotusta, kun huomasin että se ei ollutkaan hirviö, vaan joku vieras ihminen. Kuljimme tiellä yhä lähemmäksi toisiamme. Kun hahmo oli tarpeeksi lähellä, ajattelin, että hänessä on jotain tuttua. Viimein olimme niin lähellä toisiamme, että saatoimme nähdä toisemme hyvin. Mikä helpotus! Ei se ollutkaan hirviö, eikä edes vieras ihminen; sehän oli veljeni!”

Lähde: Kouvola, Moku-hanke

Lapsen oikeudet

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja auringonsäteet kimmelsivät läpi puun tuuheiden lehtien. Lehdet heiluivat hiljalleen tuulessa, aiheuttaen pehmeää, kahisevaa ääntä. ”Katso, tämä on oikea polku, jota pitkin meidän pitää mennä,” huusi Bao. ”Näetkö tuon kilven? Siihen on kirjoitettu jotain. Mutta mitä se oikein on…?,” huoahti poika yrittäen nähdä kirjoituksen paremmin. ”En minä tiedä, en osaa lukea,” vastasi Leila. ”Minä olen aina halunnut tietää mitä nuo merkit oikein tarkoittavat, mutta sanotaan, ettei minun pitäisi tietää, koska olen tyttö. Ja tyttöjenhän ei tarvitse tietää paljoakaan vaan mieluummin auttaa äitejään kotitöissä,” Leila jatkoi uneliaalla äänellä. ”En minäkään ymmärrä miten ihmiset tajuavat noita merkkejä, koska minulla ei ole aikaa käydä koulua. Minun täytyy auttaa veljiäni peltotöissä. Työskentelen koko pitkän päivän ja olen sen jälkeen tosi väsynyt. Luulenpa, että veljeni ovat minulle vihaisia kun huomaavat minun kadonneen. Mutta mitä me oikein voimme tehdä? Me eksyimme tänne metsään eikä täältä ole mitään tietä ulos,” Bao sanoi.

Ja niin lapset jatkoivat matkaansa polkua pitkin. Yhtäkkiä aurinko katosi pilvien taakse ja ilkeä tuuli alkoi puhaltaa. Lapset huomasivat suuren tammipuun, jonka rungossa oli salaperäinen suuri aukko. Ehkäpä aukko antaisi heille sopivan piilopaikan lähestyvän myrskyn varalle? ”Ei, ei me voida jäädä tänne,” mutisi Leila. ”Minun täytyy viedä kotiin vielä ennen illallista puunhalot, jotka tänään keräsin. Seurataan vain tätä polkua, kyllä se varmasti johdattaa meidät pois täältä metsästä.” Juuri silloin salama iski metsään. ”Juokse, Leila, juokse,” huusi Bao. ”Mennään tammen luo!” ”Minua pelottaa,” huusi puolestaan Leila, ääni väristen. Samalla lapset kuulivat erikoisen äänen, joka kuulosti tulevan suoraan tammen sisältä. Heitä alkoi pelottaa yhä enemmän.

Samaan aikaan kylässä maanviljelijät valmistautuivat lähtemään pois pelloilta, koska sade ja tuuli riepottelivat kylää. ”Missä Bao on? Onko hän taas karannut? Ja vielä tällä myrskyllä! Toivottavasti hänelle ei ole tapahtunut mitään,” Baon veljet keskustelivat.
”Leila, Leila! Missä minun tyttäreni on? Hän ei ole palannut metsästä. Voi pikku-Leilaa, mitä me nyt teemme?” voivotteli Leilan äiti. ”Ehkä Leila on muiden lasten kanssa jossain noista taloista. Ei turhaan huolehdita. Luulenpa, että hän on sepän talossa. Lapsethan menevät sinne usein huonolla säällä, kun eivät voi työskennellä,” lohdutteli Leilan isä.

Sepän talossa oli paljon lapsia. Kuten aikuiset, hekin olivat lähteneet pelloilta myrskyn puhjettua. Mutta Leila ei ollut sepän talossa, eikä myöskään Bao. Surulliset uutiset levisivät kylässä – kaksi lasta oli kadonnut.

Puun sisällä oli lämmintä ja mukavaa. Salaperäinen aukko tammen rungossa oli sisäänpääsy toiseen maailmaan, maailmaan, jossa jokaisella oli mahdollisuus olla onnellinen ja iloinen. Salaperäiseen puuhun saattoivat päästä sisään vain metsän eläimet ja ihmislapset. Tämän vuoksi Leilan ja Baon oli onnistunut päästä sisään tammipuun ”Onnen maailmaan”, jonne viisas pöllö oli erikoisella ääntelyllään heidät johdattanut. Joka puolella kuului viserrystä pikkulintujen laulaessa laulujaan. Puu oli täynnä ihmeellisiä huoneita, kuten luokkahuoneita, joissa eläimet opiskelivat tärkeitä taitoja osatakseen elää metsässä. Vanha pöllö opetti eläimille, mitä syödä jotta pysyy terveenä ja kuinka olla avulias ja ystävällinen muita eläimiä kohtaan. Puun latvassa oli aivan erityinen huone, jonne viisas pöllö johdatti lapset. Huoneessa oli taikakirja, jossa sanottiin, että kaikkien eläinlasten piti saada leikkiä ja iloita elämästään ja että oli aikuisten tehtävä pitää huolta eläinlapsista. Eläinlasten ei pitäisi käydä töissä, koska se on aikuisten velvollisuus. Sen sijaan eläinlasten pitäisi käydä koulussa ja oppia.

Pöllö kertoi lapsille: ”Teillä ihmisilläkin on tällainen taikakirja, jossa puhutaan teidän oikeuksistanne lapsina. Kirjan nimi on Lapsen oikeuksien sopimus. Se on helppo muistaa, kun tietää tunnussanan ”LOS”. Teidänkin elämänne voi olla yhtä mukavaa kuin täällä ”Onnen maailmassa”, jos vain kaikki ihmiset tuntevat kirjan ja noudattavat sen sääntöjä. Kun tänään palaatte vanhempienne luo, kertokaa heille ja kaikille kylänne lapsille ”Onnen maailmasta” ja salaperäisestä kirjasta, joka tekee maailmasta niin ihmeellisen.”

Kylässä ihmiset olivat kokoontuneet pormestarin taloon pohtimaan, kuinka löytää kadonneet lapset. Kaikki olivat hädissään ja monet ihmiset itkivät. Silloin he kuulivat ääniä ja siinä lapset yhtäkkiä olivatkin. Samanaikaisesti taivas oli kirkastunut, myrsky väistynyt ja linnut lauloivat jälleen. Ihmiset juoksivat onnellisina lapsia vastaan. Kun lapset kertoivat seikkailustaan ja salaperäisestä kirjasta, jossa kerrotaan lasten oikeuksista, ihmiset kuuntelivat tarkkaavaisina. Tästä lähtien myös Leilan ja Baon kylässä lapset saivat keskittyä lasten asioihin – koulunkäyntiin ja leikkiin – ja aikuiset hoitivat työnteon.

Lähde: Unicef

Kultainen sääntö

Vastavuoroisuuden ”kultainen sääntö” löytyy monista eri kulttuureista ja uskonnoista: Mitä et halua toisten sinulle tekevän, älä tee sitä myöskään heille.

Kaukoidän uskonnoissa kultainen sääntö löytyy esimerkiksi kunfutselaisuudesta.
Mitä et toivo itsellesi, älä tee myöskään toiselle. (Kunfutse, Keskusteluja 15, 23)
”Pidä naapurisi saavutuksia kuin omiasi ja hänen tappioitaan kuin omia tappioitasi”, taolaisuus puolestaan opettaa.

Buddhalaiset kysyvät: ”Kuinka voisin edellyttää toiselta sellaista, mikä ei itseäni miellytä tai ilahduta?” (Samyutta Nikaya V. 353, 35-353, 2) Zarathustralaiset määrittelevät hyvän ihmisen ominaisuuksia: ”Ainoastaan sellainen luonne on hyvä, joka ei tee toiselle mitään sellaista, joka ei olisi sille itselleen mieluista tai hyväksi.”

Ehkä monille tutuin on kristinuskon kultainen sääntö. ”Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” (Matt. 7:12, Luuk 6:31) Sanat ovat Vuorisaarnasta. Jeesus oli syntyjään juutalainen. Myös juutalaisissa kirjoituksissa todetaan: ”Älä tee toiselle, mitä et halua hänen tekevän sinulle.” (rabbi Hillel, Sabbat 31a)

Mahabbharatassa, hindulaisuuden pyhissä teksteissä sanotaan: ” Toista kohtaan ei pidä toimia tavalla, joka tuntuisi itsestä epämiellyttävältä. Tämä on moraalin ydin.” (Mahabbharata XIII 114,8)

Kultainen sääntö löytyyy myös Koraanista.”Kukaan teistä ei ole uskovainen niin kauan kuin hän ei toivo veljelleen sitä, mitä hän toivoo itselleen.” Sanat ovat Profeetta Muhammedin. (40 hadithia, Muhammedin sanontaa an-Nawavi 13:sta)

Myös YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa (Artikla 1) todetaan, että meille on annettu järki ja omatunto ja meidän on toimittava toisiamme kohtaan veljeyden hengessä.

Lähde: http://yhteisymmarrysviikko.fi

Erilaiset yhdessä

Liikumme ja matkustamme – niin fyysisesti kuin virtuaalisestikin. Myös lähiympäristömme muuttuu. Maailmassa on miljardeja ihmisiä ja jokaisella meistä on oma näkemyksensä tai katsomuksensa tästä todellisuudesta, jossa elämme. Jollain tavalla me kaikki selitämme sen, mistä olemme tulossa, minne menossa ja mikä elämässä on tärkeää. Tämä selitys on jokaisen henkilökohtainen vakaumus tai uskonto.

Uskonto on länsimaissa ollut paljon pinnalla musiikissa, elokuvissa ja TV-sarjoissa. Viihdetähdet ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi kabbalasta, skientologiasta, tantrasta tai buddhalaisuudesta tai esimerkiksi hindulaisuuteen pohjautuvasta transsendenttisestä meditaatiosta. Uskonnollisuus on saanut uusia muotoja ja sosiologit puhuvat niin sanotusta ”notkeasta uskonnollisuudesta”. Yksilöllisyys ja valinnanvapaus ovat tulleet myös uskonnon kentälle. Monet haluavat itse koota näkemyksensä erilaisista ympärillä olevista aineksista. Avainsanoja voivat olla vaikka henkisyys ja itsensä kehittäminen. Esimerkiksi jälleensyntymiseen uskoo Euroopassa jo yllättävän moni, vaikkei se perinteiseen uskontokäsitykseen kuulukaan. Suomessa valtaosa kansasta kuuluu yhä luterilaiseen kirkkoon, mutta moni ajattelee silti, ettei kaikissa asioissa jaa kirkon näkemyksiä.

Jos pyritään pelkistämään ja katsotaan tilastoja koko maapallon osalta, ne kertovat seuraavaa. Yli puolet maapallon 7 miljardista asukkaasta on joko kristittyjä tai muslimeja. Reilu kolmasosa maapallon asukkaista eli yli 30 % on kristittyjä ja reilu 20% muslimeja. Molemmat uskonnot lisäävät kannattajakuntaansa. Mikäli kasvuvauhti pysyy samana, arvioidaan, että v. 2100 jopa 2/3 maapallon väestöstä kuuluu jompaankumpaan suurimpaan uskontokuntaan – joko kristittyihin tai muslimeihin. Muita uskontoja suuruusjärjestyksessä ovat hindut, uskonnottomat, buddhalaiset, Kiinan uskontojen edustajat ja kansanuskon kannattajat.

Jos tähän marssisi 100 ihmistä satunnaisesti eri puolilta maapalloa, niistä 33 olisi kristittyä, 23 muslimia, 14 hindua, 9 uskonnotonta, 7 buddhalaista ja 7 Kiinan uskontojen edustajaa. Tulijoista neljä olisi kansanuskonkannattajaa, 2 ateistia ja yksi uususkontojen kannattaja, sikhi, juutalainen tai joku muu.

Yleensä kun kokoonnutaan, niin on parempi, jos on jotain yhteisiä pelisääntöjä tai joitakin yhdistäviä tekijöitä. Kuvittele nuo äsken mainitsemani ihmiset juhlasaliin. Tällaisella porukalla me maapalloa asutamme. Onko meillä sitten jotain yhteistä? Usein erot ja erimielisyydetkin saavat laajempaa huomiota lööpeissä ja puheissa kuin ne uskontojen ja vakaumusten myönteiset puolet tai vallitseva yhteisymmärrys. Yli 2300 miljoonan kristityn tai yli 1500 miljoonan muslimin joukkoon mahtuu varmasti monenlaisia näkemyksiä, puhumattakaan kaikista muista uskontokunnista tapyrki uskontokuntaan kuulumattomista.

Siksi on tärkeää aktiivisesti pyrkiä rakentavaan keskusteluun ja vuoropuheluun. Vaikka emme ole kaikista asioista samaa mieltä – eikä meidän tarvitsekaan – meidän on hyvä pyrkiä ymmärtämään toinen toisiamme. Vaikka emme aina edes ymmärtäisi – vähintäänkin rauhanomainen rinnakkaiselo on kaikkien etu. Yksi keino tähän on niin sanottu uskontodialogi, jota eri uskontojen ja katsomusten edustajat käyvät keskenään.

Lähde: http://yhteisymmarrysviikko.fi

Kankaanpalaset

Mitä sanoisit, jos luokkasi ovesta juuri nyt astuisi sisään uusi oppilas, jolla olisi jalassaan vanhojen virsujen lisäksi vanhanaikaiset pussihousut, yllään sarkatakki ja päässään reikäinen hattureuhka. Luultavasti hymyilisit hyväntahtoisesti.

Entäpä, jos ovesta saapuisikin oppilas, jonka päällä olisivat tosi muodikkaat vaatteet, mutta jotka olisivat olleet muodissa jo muutama vuosi sitten.
Totuus on, että me ihmiset lajittelemme usein toisiamme vaatekappaleiden, siis kankaanpalasten mukaan. Tietynvärinen tai -kokoinen kangas saa hyväksyntämme tai tuomiomme. Ja siinä samassa menee ihminen.
Tuntuu erikoiselta, jos ihmisiä arvioidaan sen perusteella, millaisia vaatekappaleita heillä on yllään. Kuitenkin niin tehdään. Miksiköhän?

Lähde: www.kasipaikka.fi

Mittanauha

Kilpailuissa on mitan ottaminen toisista yleensä selvää ja oikeudenmukaista. Tulokset näyttävät kuka on nopein, kuka taitavin, kenen yhteispeli sujuu kitkattomasti.

Vähän toisenlainen mittojen otto tapahtui ennen ompelijalla tai räätälillä, kun tehtiin uusia asuja. Mittanauha näytteli siinä tärkeätä osaa. Takin pituus, vyötärön ympärys, hartiain leveys, hihan pituus ja kaulan ympärys olivat oleellisimmat mitat.

Konkreettisessa, käsin kosketeltavassa asiassa ja maailmassa paremmuus on helpommin arvioitavissa. Toista on henkisten avujen puolella. Ei ole helppoa päätellä, kenellä on lähimmäisen rakkautta toisillekin jakaa, miten paljon tulevaisuuden uskoa sinulla on, kenellä on yhteistyökykyä ja -halua. Miten paljosta olet valmis luopumaan ja antamaan vähempiosaisille, miten vahvaa ja luotettavaa ystävyytesi on, kuinka opinhaluinen olet, kuinka paljon rakastat vanhempiasi ja kuinka osoitat rakkautesi arkipäivinä.

Tämäntapaisia asioita ei ole niinkään helppo mitata ja asettaa tärkeysjärjestykseen. Kuitenkin ne vaikuttavat meidän elämäämme ratkaisevasti.

Lähde: www.kasipaikka.fi

Tarpojien pausseista löytyy useita hyviä ideoita, esimerkiksi:

Totuutta etsimässä

Kysna Blue